JukkaKekkonen

Liberaalin demokratian perusarvoja on puolustettava!

Sotien ja vakavien kriisien ensimmäinen uhri on totuus. 

Viimeisten vuosien aikana on kuitenkin nähty entistä selvemmin, että sananvapauden rajoja koetellaan myös muissa olosuhteissa. Näitä muutoksia on kuvattu muun muassa käsitteillä ”totuuden jälkeinen aika”. Orwellilainen maailma totalitaarisine piirteinen tulee yhä useammin mieleen, kun havainnoin poliittisen ja muun retoriikan muutoksia. Vaikka käyttäisimme samoja käsitteitä, emme tarkoita samoja asioita. Eikä kysymys ole vain diktatuureista, vaan myös maailman demokraattisimmissa valtioissa on tapahtunut sananvapauden näkökulmasta huolestuttavaa muutoista.  

Tämä uuden maailman poliittisessa keskustelussa – jonka ideaalimalli on Habermasia mukaillen vapaa ja rationaalinen keskustelu - voidaan kaikkia esitettyjä näkemyksiä pitää painoarvoltaan samanarvoisina mielipiteinä. Merkitystä vaille jäävät perustelut ja esittäjän asiantuntemus. Aivan sama, oliko kyse jonkun tieteenalan huipun tai maallikon esittämästä mielipiteestä. Tässä keskustelussa voidaan oikeusvaltion riippumattomien tuomioistuinten lausumat leimata vain muutaman tuomarin mielipiteeksi.  

Kuvailtuun retoriikkaan kuuluu olennaisesti se, että yksinkertaisia vastauksia tarjotaan monimutkaisiin ongelmiin. Kaikki käy, jos se sopii omaan poliittiseen agendaan. Äärimmäisellä relativismilla pelataan ulos perustellut näkemykset ja oikeusvaltion institutionaalisten toimijoiden kannanotot.  Luonnosteltu puhetapa on ominainen oikeistopopulisteille ja äärioikeistolle – niin Suomessa kuin muuallakin. 

                                                                                            *** 

Tälle näkemykselle vastakkaista on tutkimuksellinen ajattelu, jossa totuuden tavoittelu ja uuden tiedon etsiminen ovat tärkeimpiä tavoitteita ja jossa esitettyjen argumenttien painoarvoa punnitaan esitettyjen perustelujen vakuuttavuuden mukaan. Tieteessä on kiistattomien faktojen ohella kysymys aina myös aineistojen ja näkemysten tulkinnasta ja kontekstualisoinnista.  

Näin on varsinkin ihmistieteissä, joiden tutkijat jakaantuvat eri koulukuntiin, joiden piiristä voi kuulla erilaisia selityksiä ilmiöille. Tämä ei kuitenkaan vie pohjaa tutkimukselliselta ajattelulta ja sen tuloksilta. Päinvastoin. Tieteen ja tutkimuksen luonteeseen kuuluu kriittinen keskustelu ja näkemysten korjaaminen uuden tutkimuksellisen tiedon myötä.  

 Perustava kysymys kuuluu: mitkä tekijät ovat kuvailtujen retoriikan muutosten taustalla? Miksi näin on käynyt? Näihin kysymyksiin ei ole tarjolla helppoja tai yksiselitteisiä vastauksia eikä niitä voi löytää ilman historiallista taustoitusta. 

 Vastauksia pohdittaessa on syytä erottaa kaksi aluetta: muutosten taustalla olevan institutionaaliset ja muut rakenteet (lainsäädäntö) ja se, mitä tapahtuu näiden ulkopuolella esimerkiksi julkisuudessa, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.  

Kysymys on demokratian tilasta, tarkemmin demokraattisen oikeusvaltion tilasta. Tässä kontekstissa sananvapauden käyttämiseen, erityisesti sen tosiasiallisiin edellytyksiin, vaikuttavat monet tekijät. Niihin kuuluu teknologian kehityksen aiheuttamia muutoksia, mutta myös yhteiskunnan valta- ja varallisuuseroihin liittyviä seikkoja. Ilman kunnollista historian kautta tehtävää aikalaisdiagnoosia emme pääse asioiden ytimeen. 

Akateeminen vapaus on vielä oma erityinen alueensa yleisen sananvapauden piirissä. Tämä erityisyys liittyy yliopistojen asemaan tutkimuksen ja ylimmän opetuksen kehtona. Vapaa tieteen harjoittaminen ja tieteen tulosten käyttäminen ovat ihmisoikeuksia. 

Akateeminen vapaus sisältää erilaisia elementtejä ja ulottuvuuksia. Osa niistä on rakenteellisia (taloudellinen ja hallinnollinen autonomia, työntekijöiden asema) tekijöitä, joita määrittävät yliopistolaki (2010) ja eräät muut säädökset. Akateeminen vapaus liittyy myös perus- ja ihmisoikeuksien kokonaisuuteen. 

Niin akateemisen vapauden kuin muidenkin perusoikeuksien taustaa on syytä kontekstualisoida laajan yhteiskunnallisen analyysin kautta. Mikä on muuttunut ja miksi? Aloitan yliopistolaista ja liitän samaan kokonaisuuteen arvion demokratian yleisistä muutospiirteistä. On kuitenkin syytä alleviivata, että kuvailemani muutokset eivät kosketa vain Suomea. 

Yliopistolain (2010) tavoitteena oli vahvistaa yliopistojen taloudellista ja hallinnollista autonomiaa. Laki ja todellisuus eivät kuitenkaan ole kohdanneet. Tosiasiassa OKM:n ohjailu on voimistunut. Se tapahtuu pääosin talouden mekanismien kautta: kilpaillun perusrahoituksen ja strategisen (poliittisen) rahoituksen jakamisen kautta.  

Yliopistolaki ajoi alas demokratian ja keskitti vallan rehtoreille ja yliopiston hallituksille. Johtajavaltainen järjestelmä yhdistettynä ”joustaviin” rekrytointeihin, kutsumenettelyn laajentamiseen ja pätkätöihin on kaventunut mahdollisuuksien kriittisen keskustelun käymiseen. Tässä rakenteessa riskit uran etenemisestä kriittisen keskustelun osallistujille ovat aikaisempaa suuremmat. 

Yliopistojen johto on myötäillyt ministeriötä ja toteuttaneet joukon uudistuksia, joilla akateemista vapautta on rajoitettu. Esimerkkinä oppiaineiden alasajo ja koulumaiset tutkintorakenteet, joissa vieläpä asetetaan vaatimuksia siitä, miten opetus tulee antaa. Tutkimuksen puolella akateeminen vapaus on säilynyt paremmin, joskin rahoitusjärjestelmän strategisoituminen (kuten eufemistisesti sanotaan) ja ulkoisen rahoituksen osuuden lisääntyminen ovat kaventaneet vapaan tutkimuksen mahdollisuuksia. 

Sananvapauden näkökulmasta keskeinen huononnus oli virkasuhteiden muuttaminen työsuhteiksi.  Muutoksen vuoksi irtisanominen helpottui ja keinoa käytettiin 2016 (ylimitoitetusti varsinkin Helsingin yliopistossa). Samalla tavalla pätkätyösuhteet ja johtavavetoiset rekrytoinnit ovat kaventaneet de facto sananvapautta yliopistoissa. 

Kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on entistä suurempi riski varsinkin nuorille yliopiston tutkijoille. Näiden muutosten (ja sosiaalisen median tuottaman vihapuheen) vuoksi tosiasiallinen sanomisen vapaus yliopistoilla on kaventunut. Siitä olisi syytä olla huolissaan. 

                                                                                    *** 

Entä mikä on tilanne laajemmin yhteiskunnassa? Valitettavasti suunta on samankaltainen. Hallitusohjelmien voimistunut sitovuus on johtanut ideologiseen lainvalmisteluun, jossa rationaalinen keskustelu on jäänyt taka-alalle. Ideologisessa lainvalmistelussa uudistuksia ajetaan ”isänmaan edun” ja ”yhteisen hyvän nimissä” eikä vasta-argumentteja sallita. Paradoksaalisesti kritiikki leimataan ideologiseksi puheeksi. 

Asiantuntijoita halveksitaan avoimesti, kuten on kuultu jopa pääministerien puheista. Onkin mielenkiintoista nähdä, miten vaalien aikaan lupailtu ”koulutuksen kunnianpalautus” toteutetaan. Merkitseekö se luottamusta tiedeyhteisöön?  Jos näin on, demokratia voidaan palauttaa yliopistoihin yliopistolakia muuttamalla.   

Lopuksi esitän vielä lyhyen kommentin sananvapauden rajoista. 

Kaikilla perusoikeuksilla on rajansa. Ne eivät ole absoluuttisia. Mitä tahansa ei voi sanoa. Sananvapauden rajoihin törmätään silloin kun syyllistytään yksilön perimmäistä arvokkuutta (human dignity) loukkaavaan kielenkäyttöön tai länsimaisen oikeusvaltion ja ihmisoikeusperiaatteiden vastaisiin lausumiin (esim. rasistiset lausumat). Rajojen vetäminen tältä pohjalta on jotain aivan muuta kuin ”kaksoisstandardien käyttäminen tai sanomisen vapauden kaventaminen. Rikosnimikkeet eivät ole ratkaiseva seikka, se että asetetaan rajat, jos perimmäisiä ihmisoikeusperiaatteita loukataan. 

Ennustan, että Euroopassa tulee länsimaisen demokraattisen oikeusvaltion arvojen puolustaminen olemaan 2020 luvun tärkeimpiä tehtäviä. 

 

 

Jukka Kekkonen 

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori 

Helsingin yliopisto 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

15Suosittele

15 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän PekkaNrnen kuva
Pekka Näränen

Hyvä kirjoitus Jukka Kekkoselta!

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Erittäin hyvä - ja erittäin tärkeästä aiheesta!

Käyttäjän SeppoPajunen kuva
Seppo Pajunen

Taispa Kekkonen lausua viisaita sananvapauden päivänäkin siitä mitkä ilmiöt-poliitikoiden lisäksi uhkaavat yliopistojenkin itsenäisyyttä ja mm. tutkijoidenkin tutkimuksia ja ulostuloja.
- Hallituksen sote-vedätys ja mm. perustuslakiasiantuntijoiden vähättelyt oli malliesimerkki!)

("...kaikenmaailman päivystävät dosentit..."

Käyttäjän maxjussila kuva
Max Jussila

Suomessa näytetään jo kauan aikaa sekoitetun mielipiteet ja tosiasiat. Tämä näyttää ulottuvan kaikkialle, myös politiikan ulkopuolelle. Professorin lausuma hopeaveden ehdottomasta vaarallisuudesta lapselle kumottiin kahden äidin toimesta ”vain mielipiteenä”. Näin sekoitettuna ollaan saavutettu ilmeisesti tavoiteltu tasa-arvo keskustelussa: argumentit ovat arvottomia, vaikka ne todistaisivat jonkin asian, tutkimuksista puhumattakaan.

Ideologian ohi ei mennä, ei millään argumentilla. Väitteen arvo johdetaan puhujan ideologiasta, eikä se saa olla väärä, muutoin väite on arvoton. Juoksuhaudat on kaivettu ja niissä pysytään.

Neljäkymmentä vuotta sitten saatoin olla samaa mieltä Aarne Saarisen kanssa yhdestä asiasta ja Raimo Ilaskiven kanssa toisesta. Voi tietysti kysyä, ovatko ihmiset noiden neljänkymmenen vuoden aikana taantuneet jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta heitä herätellään erilaisin sloganein, mutta ei suinkaan argumentein.

Käyttäjän MikaRiik kuva
Mika Riikonen

Ja Venäjän suorittamat infokampanjat Euroopan murentamiseksi jatkuvat. Ja ne jatkuvat niin kauan kuin Eurooppa ei iske takaisin vaan antaa Venäjän jatkaa tekosiaan vailla seuraamuksia. Euroopassa on yhä vallalla käsitys, että Venäjä väsyy lyömään naamalle jos vain aina jaksamme kääntää poskea.

https://www.politico.eu/article/european-parliamen...

Käyttäjän JuhaniIivari kuva
Juhani Iivari

Hieno kirjoitus. Kaikista puutteistaan huolimatta tiede tai tieteellinen tutkimus on paras esimerkki Habermasin ideaaliset keskustelusta, jossa paras argumentti lopulta voittaa. Niinpä akateemisten ihmisten kansallisvelvollisuus on viljellä faktoihin ja hyvään argumentaatioon perustuvaa keskustelua myös näillä kevyemmillä foorumeilla.

Minua on rasittanut se, että jotkut akateemiset ihmiset, aina akateemisen "hierarkian" ylimmillä tasoilla, ovat alentuneet akateemisen standardien suhteen täysin vastakkaiseen kansalaiskeskusteluun. Vuoden 2010 yliopistouudistus on hyvä esimerkki siitä. Kyllä kaikki hiemankin ajattelukykyiset ihmiset (joihin varmaan valtaosa professoreista kuuluu) pystyivät näkemään yliopistouudistuksen todellisen tarkoituksen (lisätä yliopistojen muodollista autonomiaa, mutta rahoitusruuvia käyttäen pakottaa ne tekemään "rakenteelliset" uudistukset eli leikkaukset, kun politiikot eivät uskaltaneet niitä tehdä itse) ja uudistuksen riskit ja negatiiviset seuraamukset, joihin Juhani Kekkonen viittaa. Siitä huolimatta monet professorit, aina yliopistojen rehtoreista alkaen, puolustivat yliopistouudistusta joko poliittisena viisautena tai ajatellen omaa etuaan. Se ei ollut kovinkaan esimerkillistä toimintaa akateemisilta ihmisiltä.

Olen käsitellyt yliopistouudistusta useissa kirjoituksissani, joita löytyy RsearchGate-palvelusta.

Käyttäjän SeppoPajunen kuva
Seppo Pajunen

Huolestuttavinta on kun näyttää, että yhä useammassa Euroopan maassa rynnivät populistiset puolueet ja liikkeet joiden "arvoista" ei tarkemmin ota pirukaan
selvää ja on ennustettu heidän rynnistävän joukolla EU-parmanttiinkin?

- Nyt viimeisimmät, epäviralliset tiedot Suomen tulevan hallituksen koostumuksesta vaikuttavat lupaavilta, jos sellaiseksi päivän kuluessa vahvistuu?

Toimituksen poiminnat