JukkaKekkonen

Suomesta osaamisen ja innovaatioiden kärkimaa?

On suorastaan liikuttavaa, miten yksimielisesti julkisessa keskustelussa vaaditaan, että vaalien jälkeen Suomesta tulee tehdä osaamisen, innovaatioiden ja koulutuksen kärkimaa. Yliopistovisio 2030, Helsingin yliopiston vaalitavoitteet ja useiden merkittävien puolueiden linjanvedot ja lausumat näyttävät hämmentävän yhdenmukaiselta.  

Kuorosta eivät ole halunneet jäädä pois edes hallituksen pääpuolueet, vaikka ne edelleen yrittävät todistella viime vuosien suurten koulutusleikkausten välttämättömyyttä ja niiden jälkeisiä ”merkittäviä uusia panostuksia” koulutukseen ja tutkimukseen. Tässä kohden ne seisovat kuitenkin heikolla jäällä. Sipilän hallituksen tekemien panostuksiin uskottavuuden tosin kyseenalaiseksi johdonmukaisesti noudatettu linja, jossa ensi leikataan rahoitusta ja sitten annetaan pieni osa takaisin kompensaationa yliopistojen tai muiden korkeakoulujen kilpailtavaksi. 

Kaikesta yksimielisyydestä huolimatta on aiheellista kysyä, voimmeko luottavaisin mielin odottaa vaalien jälkeen parempaa aikaa koulutuksen eri tasoilla päiväkodeista yliopistoihin? Voimmeko odottaa nykyistä turvatumpia työsuhteita, pitkäjänteistä ja tempoilematonta rahoitusta tutkimukseen, opetuksen laadun paranemista ja korkeakoulutettujen määrän nousua kohti asetettua kunnianhimoista tavoitetta, 50 % ikäluokasta.  Ja tietysti kaiken hyvän tuloksena kansantaloutta palvelevia innovaatioista ja nuorten ”osaamistason” ja ”työmarkkinakelpoisuuden” nousua.   

Valitettavasti optimistinen retoriikka ja todellisuus eivät välttämättä aina kohtaa. Siksi on hyvä liittää lausumat kunkin puolueen ja eri hallituskoalitioiden aikaisempiin saavutuksiin. Kun valintoja on tehty ja tehdään, nousevat yleisen positiivisuuspuheen ja taloudellisten seikkojen ohella esille perustavat ideologioihin ja arvoihin liittyvät näkemykset. Kysymys on kaikilla tasoilla siitä, miten koulutusta pitäisi viedä eteenpäin. Vilkaisu taaksepäin kertoo paljon. 

Viimeisten vuosien ja vuosikymmenten historia kertoo, kenen tahdissa koulutuspolitiikkaa yleensä ja yliopistopolitiikkaa erityisesti, on uudistettu. Maan kulloisenkin hallituksen, opetus- ja kulttuuriministeriöön ja opetushallituksen ohella ainakin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rehtorit ovat olleet vahvasti ja aktiivisesti tukemassa nykyistä yliopistopolitiikkaa.  

Kysymys ei ole yksinomaan rahasta, vaan opetuksen sisällöistä, metodeista, opetussuunnitelmista ja erityisesti johtamisesta. Se, missä tilanteessa nyt olemme, on tulosta mainittujen päättäjien linjauksista. Tulokset antavat aihetta huoleen. 

Kun tutkimuksellinen tieto huononevista oppimistuloksista, lisääntyvästä oppilaiden pahoinvoinnista ja syrjäytymisestä, korkeakoulutettujen osuuden vähenemisestä ja henkilöstön työhyvinvoinnin laskusta on kasaantunut, olisi syytä analysoida näiden muutosten syitä ja sen perusteella miettiä korjauskeinoja. 

Tällainen analyysi on toistaiseksi jäänyt tekemättä, vaikka tietoa esimerkiksi managerialistiseksi muutetun johtamisjärjestelmän vaikutuksesta eri koulutustasoilla on runsaasti. Tämä tieto ei mairittele koulutuspolitiikan päätöksentekijöitä. 

 Ehkä siksi keskustelu mieluummin suunnataan tulevaisuuden ”haasteisiin”. Tämä tie ei kuitenkaan johda syntyneiden ja todettujen ongelmien ratkaisemiseen, vaan niiden pahenemiseen. Ei auta, jos väärään suuntaan poljetaan entistä kovemmin.  

Tosiasioiden tunnustaminen olisi tässäkin tapauksessa viisauden alku. 

Oikea liike oli tässä kohdassa sellaisen toimenpideohjelman käynnistäminen, jolla perustyötä koulutuksen eri tasoilla tekevien toimijoiden vaikutusmahdollisuuksia vahvistettaisiin. Asiantuntijaorganisaatioissa pitäisi asiantuntijoiden saada äänensä kuuluviin. Siis: todellista demokratiaa, jonka alasajon negatiivisista seurausilmiöistä nyt kärsimme. Ja samalla loppu konsulttien laatimille strategioille ja toimenpideohjelmille, joita johtajat panevat toimeen. 

On perin epäloogista vaatia tutkitun asiantuntijatiedon huomioon ottamista ylimmän poliittisen päätöksenteon tasolla, jos ja kun ei samalla uskota – saati luoteta - perustyötä tekevien opettajien ja tutkijoiden asiantuntijuuteen edes heidän omissa organisaatiossaan!  

Hyvä esimerkki on yliopistojen sisäänpääsykokeiden uudistaminen todistusvalinnan suuntaan. Se johtaa erityisesti suosituimmilla aloilla eliittilukioiden oppilaiden osuuden kasvuun, monivuotiseen valmistautumiseen ylioppilastutkintoon (hidastaen korkeakouluihin siirtymistä) ja oppilaiden välisen kilpailun (valmennuskursseineen) siirtymiseen lukioon ja jopa yläasteelle. Kuten takavuosina, todistusvalinnan kautta oppilaitoksiin tulisi oppilaita, joilla ei ole riittävästi motivaatiota kyseisen alan opiskeluun. Tämä johtaa opintosuunnan vaihtamiseen samalla, kun motivoituneet, mutta huonommilla papereilla eteenpäin pyrkivät joutuvat odottamaan vuoroaan.  

Tämä on vain yksi esimerkki väärästä suunnasta, joka olisi välittömästi oikaistava tai käännettävä. Virheitä ei voi välttää, mutta jos niitä ei suostuta kohtamaan ja tekemään tarpeellisia korjausliikkeitä, on tilanne huolestuttava-  

Koulutuspoliittiseen keskusteluun liittyy myös merkittävä ideologinen, demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion rakenteiden kehittämiseen tai purkamiseen liittyvä elementti. Mikä tulee jatkossa olemaan julkisen ja yksityisen panostuksen suhde koulutuspolitiikassa? Haluammeko edelleen vaalia ja kehittää järjestelmää, joka antaa sosiaalisesta taustasta ja asuinpaikasta riippumatta mahdollisimman tasa-arvoiset lähtökohdat opiskella ja oppia?  

Pidämmekö siis kiinni oikeusvaltiollisista yhdenvertaisuuden lähtökohdista ja haluammeko vahvistaa demokratiaa? Vastauksesi ei riitä sana haluamme, koska olemme nähneet, että nykyistäkin politiikkaa on osin väitetty demokraattiseksi ja tasa-arvoa vahvistavaksi – tosin tutkimusten antamien tulosten ja arkikokemuksen vastaisesti.  

Ennen kaikkea tarvitsemme konkreettisia ehdotuksia ja toimia, joista käy ilmi ymmärrys aidon demokratian ja tasa-arvon edellytyksistä ja merkityksestä yhteiskuntapolitiikassa. 

 

Jukka Kekkonen 

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori 

Helsingin yliopisto

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Suomen teknologiapolitiikka, 2 versiota
Lauri Gröhn 4.6.2018

5.10.2017 Tiede- ja innovaationeuvosto:
Suomi 2030: Vetovoimaisin ja osaavin kokeilu- ja innovaatioympäristö
Suomi on uudistuva, välittävä ja turvallinen maa, jossa elämisen laatu ja yrittämisen mahdollisuudet ovat maailman huippua.
Suomen hyvinvointi, kestävä kasvu ja kilpailukyky perustuvat korkeaan osaamiseen, sivistykseen, luovuuteen, avoimuuteen, luottamukseen, korkeaan tuottavuuteen, muuntautumiskykyyn ja ennakkoluulottomaan kokeiluja hyödyntävään uudistamiseen.
Haluamme oppia uutta, arvostamme osaamista sen eri muodoissaan ja hyödynnämme sitä tehokkaasti elinkeinoelämässä ja muussa yhteiskunnassa. Luomme pitkäjänteisesti vahvaa osaamispohjaa. Tartumme oikea-aikaisesti megatrendien kuten digitalisaation ja tekoälyn mahdollisuuksiin ja muutostarpeisiin. Tuotamme ratkaisuja globaaleihin ongelmiin ja vastaamme kansainväliseen kysyntään.
Suomen julkinen ja yksityinen sektori panostavat yhdessä tutkimus- ja innovaatiotoimintaan neljä prosenttia bruttokansantuotteesta vaikuttavasti ja tuloksekkaasti. Nämä investoinnit parantavat osaltaan ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointia. Vahvuutemme on yhdessä tekeminen kotimaassa ja kansainvälisesti.

31.5.2010 Lauri Gröhn:
1) kansallista strategiaa ja Tekesin strategiaa ei voi kehittää samassa prosessissa. Tekesin strategia voidaan tehdä vasta kansallisen jälkeen.
2) Tekes on yritysten ja tutkimuslaitosten asiakas, joka ostaa projekteja. Tekesin puhe asiakkaistaan on käsitteellistä roskaa.
3) pieni maa ei voi olla "edelläkävijä", yritykset kyllä
4) puhe kasvuyrityksistä on harhaista, koska esim. USA:n kotimarkkinat ovat satakertaiset Suomeen verrattuna. Pienten yritysten kannalta EU ei ole kotimarkkinat.
5) verkottumisen toimii pienessä maassa vain "hyvä veli" -mielessä, joten se ei oikeasti voi toimia kuin rajoitetusti .
6) pienessä maassa ei voi teknologiastrategiassa edetä top down, vaan bottom up niistä yritysten ja tutkimuslaitosten hankkeista, jotka serendipiteettisesti putkahtavat esiin.

http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256327-suome...

Käyttäjän PekkaMansala kuva
Pekka Mansala

"...että vaalien jälkeen Suomesta tulee tehdä osaamisen, innovaatioiden ja koulutuksen kärkimaa...".
Varmaan niin, vaikka tähän asti poliitikot ovat hehkuttaneet, ettei Suomi pärjää osaamisella, vaan halpatyövoimalla.

Olen myös huolissani pitkäjänteisestä perustutkimuksesta. Näyttää siltä, että se on korvattu kvartaalitalouden heti hyödynnettävillä "tutkimuksilla".

Käyttäjän raimoylinen kuva
Raimo Ylinen

"On suorastaan liikuttavaa, miten yksimielisesti julkisessa keskustelussa vaaditaan, että vaalien jälkeen Suomesta tulee tehdä osaamisen, innovaatioiden ja koulutuksen kärkimaa."

Tyypillinen visio, jota voidaan liu'uttaa aina ajassa eteenpäin, kun tavoitteet karkaavat. Olisikohan liian kunnianhimoinen tavoite? Joskus pitäisi pysähtyä oikeasti miettimään, että kannattaisiko tyytyä vaikka sijoitukseen kärkikymmenikössä ja asetella tavoitteet ja tehtävät niin, että asema säilyisi vakaana kaikilla rintamilla.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Visiot ovat laadullisia näkemyksiä. Mittarit eivät kuulu visioihin lainkaan, kertovat vain visiottomuudests.

Toimituksen poiminnat