JukkaKekkonen

Puhdistuksesta sovintoon

Jukka Kekkonen 

Eeva Joenpelto-seuran järjestämä muistovuoden seminaari Kenen Suomi 1918?   

Sammatti 12.5.2018 

 

Puhdistuksesta sovintoon. Tai repressiosta integraation. Nämä sanaparit osuvat vuoden 1918 ja sen jälkeisen suomalaisen yhteiskunnan ytimeen. Ne kuvaavat sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtui ja mitä siinä muuttui. 

Teen seuraavassa tiivistetyn diagnoosin tästä muutoksesta pohtien erityisesti muutosten syitä. Keskeisten muutosten ja niiden syiden analyysissä vertaileva tarkasteluote on ratkaisevan tärkeässä asemassa, Ensin kuitenkin nostan esille pari teemaan johdattelevaa näkökohtaa. 

Suomen historiaa on oikeastaan vasta viimeisten vuosikymmenten aikana tarkasteltu riittävän laajasta kansanvälisestä perspektiivistä. Aikaisemmin varsinkin historiantutkimusta dominoi kansallinen näkökulma, jossa alleviivattiin Suomen historian erityislaatua. Lisäksi keskittyminen itsenäistymisen näkökulmaan vinoutti analyysiä yleisemminkin, kun sekä varhaisemman että myöhäisemmän historian tapahtumia tulkittiin yksipuolisesti. Todellisuus mahdollisuus itsenäistymiseen tuli yllättäen. Vasta vuoden 1917 syksyllä ajatus sai laajaa kannatusta. 

Tiedämme tänään entistä selvemmin Suomen kohtaloiden sidonnaisuuden kansainväliseen kehitykseen, Euroopan ja jopa maailmanlaajuisiin poliittisen arkkitehtuurin muutoksiin. Ensimmäinen maailmansota, keisarin vallan romahtaminen maaliskuussa 1917 ja sen aiheuttama valtatyhjiö muodostivat kehikon sille, mitä Suomessa tuli tapahtumaan. Mutta ne eivät riitä selittämään sitä, mitä Suomessa tapahtui. Silloin näkökulmaa on vielä laajennettava 

 Onkin tärkeää asettaa Suomen historia eri teitä vertailevaan perspektiiviin, jos haluamme todella ymmärtää syvällisesti oman maamme ilmiöitä. Jos analysoimme perustavia vallan ja väkivallan kysymyksiä, erityisesti Espanjan sisällissota (1936-1939) avaa mahdollisuuksia analysoida Suomen tapahtumia. 

 Mutta miksi juuri Espanja? Muitakin vertailumaita olisi, mutta Suomen ja Espanjaa yhdistävät useat olennaiset tekijät, muun muassa korkeat uhrilukemat, laaja poliittinen väkivalta ja oikeudellinen repressio. Hämmästyttävän paljon selityksiä kaipaavia paralleeleja löytyy erojen ohella. Traagisten kansallisten konfliktien korkean väkivallan tason selittäminen on vertailun keskeinen tavoite. 

Muistovuonna on tullut selväksi, että juuri vertaileva näkökulma paikallisten kokemusten (ja niiden välisten vertailujen) ohella avaavat hedelmällisimpiä näkökohtia jatkotutkimukseen. Vuoden 1918 tapahtumista riittää edelleen ammennettavaa tutkimukseen.  

Toiseksi haluan vielä nostaa esille seikan, joka nyt muistovuonna on noussut esille.  Se koskee tutkijan roolia. Tutkijan tehtävä on analysoida historian tapahtumia. Tutkija on lääkäri eikä aikalaisille jälkikäteen moraalisia tuomiota jakava tuomari. Tutkija pyrkii selittämään, mitä on tapahtunut, ja miksi? 

Tutkijan tehtävä ei sen oli esittää syytöksiä yhden tai toisen henkilön tai osapuolen toiminnasta. Jos näin tehdään, siirrytään tutkimuksellisen keskustelun ulkopuolelle. Tietenkin myös kansalaiskeskustelu jossitteluineen on tärkeää. 

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti tietokirjallisuutta, joissa syyllisten etsiminen, kritisoiminen ja jossittelu (”miten olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet?”) on nostettu pääasiaksi. Syyllisiä onkin löytynyt niin yksinkertaisista yllytyksille alttiista työläisistä kuin punaisten johtajista, jotka toimivat bolsevikkien käskyläisinä. Hiukan kärjistäen sanottuna 1920-lukulainen ideologinen vapaussotatulkinta on palannut keskusteluun. 

Ja Väinö Linnakin on joutunut kritiikin maalitauluksi - joskin todella huonoin perustein. Linna ei ole tutkija, vaan kirjailija. Hänen romaaninsa 1918 kuvaava osa (Täällä pohjantähden alla, osa 2, 1960) perustuu silti vahvaan tietoperustaan ja myöhempi tutkimus on antanut uskottavuutta Linnan tulkinnoilla. Näin Linnan romaani oli osa prosessia, joka vei suomalaisten historiakuvaa tosiasioiden ja realismin suuntaan. Linnan nerokkuus on hänen tavassaan kuvata ja analysoida ihmisiä virheineen ja vahvuuksineen samojen perusteiden mukaan. Se on tutkimuksenkin metodisesti pitävä lähtökohta edelleen. 

                                                                             * 

Mutta nyt esityksen pääkysymyksiin. Aloitan suoraan vuoden 1918 huhtikuun puolenvälin tilanteesta Tuolloin valkoisten voitto oli jo käytännössä varmistunut. Olennainen kysymys voittajille oli sen ratkaiseminen, miten hävinneitä tulisi kohdella? Vankeja oli paljon, yli 80.000. 

Erilaisia vaihtoehtoja oli tarjolla, kuten aina yhteiskuntapolitiikassa. Ja vaihtoehtoihin liittyi olennaisesti myös sovellettava juridiikka. Juridiikan keinovalikoima oli tosin Suomessa rajallinen, jos ja kun venäläisiä tai venäjän vallan aikana perustuslain vastaisesti syntyneitä säädöksiä ei haluttu soveltaa. 

Toisaalta, mielenkiintoista kyllä, alastonkin poliittinen vallankäyttö väkivaltaan saakka haluttiin sekä vuonna 1918 että jälkikäteen legitimoida, oikeuttaa. Sama asetelma on ollut nähtävissä myös muiden kriisien yhteydessä. Oikeudellisia perusteita pyritään käyttämään vallankäytön oikeuttamiseksi.  

Suomessa (ja myös Espanjassa vuonna 1939) voittajien perusratkaisu oli vastustajien laajamittainen ja ankara rankaiseminen. Tavoite oli kaikkien hävinneiden rikosoikeudellisen vastuun, mutta usein myös sen yli sen poliittisen aktiivisuuden ja luotettavuuden tutkinta. Tähtäin oli tulevaisuudessa. 

Laaja vastuu merkitsi itsessään politiikan ankaruutta, kun siiten liittyivät vankileirit. Kun oikeudenkäyntejä ei sallittu odottaa vapaudessa, johti linja välillisesti laaja myös vankileireihin ja vankileirikuolemiin. Sitä paitsi valloitettujen alueiden puhdistaminen jatkoi terrorin linjaa kesäkuulle saakka. Se ei ansainnut oikeudenkäytön nimitystä. 

Ankaruus hävinneitä kohtaan liittyi voittajien tavoitteeseen turvata valtansa ja antaa hävinneille tulevaisuuteen asti ulottuva opetus. 

On huomattava, että juridisilla keinoilla oli tässä politiikassa vain välineellinen arvo. On siten väärin tulkita massaprosesseihin ryhtymistä ja vankileirien katastrofia ”perinteisen suomalaisen legalismin” seuraukseksi. Legalismi oli ollut sortokausina ja oli nytkin valikoivaa. Jos lakia olisi noudatettu kirjaimellisesti, tulokset olisivat olleet olennaisesti lievempiä hävinneiden näkökulmasta. 

Kaikki voittaneen osapuolen vaikuttajat eivät kuitenkaan olleet armeijan ylimmän johdon ja Vaasan senaatin valitseman linjan takana. Kevään 1918 ilmapiirissä tällaiset mielenilmaisut osoittivat huomattavaa siviilirohkeutta ja ne jäivät vähiin. 

Johtavista porvarillisista poliitikoista K.J. Ståhlberg ja Kyösti Kallio olivat valtalinjaa sovittelevampia. Varsinkin Ståhlbergin kirjoitukset Helsingin Sanomissa huhtikuun lopulla 1918 tulivat viitoittamaan vuoden lopulla alkanutta yhteiskunnallisen integraation linjaa. Tuomittuaan punaisten harjoittaman väkivallan tiivistyi Ståhlbergin sanoma seuraavaan: maata on lailla rakennettava kaikkien suomalaisten parhaaksi.  

Kokonaisuutena sitä, mitä sodan jälkeen tapahtui, kuvaa parhaiten käsite poliittinen puhdistus. Pienemmässä mittakaavassa se sisälsi myös etnisen puhdistuksen elementtejä. Näin oli sekä Suomessa että Espanjassa – jälleen kerran maiden kokemukset olivat hyvin saman kaltaisia. 

Puhdistuksen alkuvaiheen poliittinen väkivalta (terrori) tosin alkoi lieventyä repression oikeudellistumisen myötä. Juridiikkaa byrokratisoi prosesseja ja siihen tulee väistämättä mukaan myös harkintaa. Oikeudella oli  - ja on - siis merkitystä, kun yhteiskunta hakee tietä normaalin oloihin. 

Suomessa tynkäeduskunta sääti lait toukokuussa 1918 valtiorikosoikeuksista ja niiden tuomitsemien rangaistusten täytäntöönpanosta. Juridiselta statukseltaan ongelmalliset valtiorikosoikeudet tekivät jättiläismäisen työn 75.000 tapauksen käsittelyssä vajaan vuoden aikana.  

Niiden työhön osallistui miltei maan koko lakimieskunta, lainopin ylioppilaita ja porvarillista ideologiaan kannattaneita maallikkoja. Kaikki eivät kuitenkaan – eri syistä – mielellään. Tehtävä oli raskas. Kuvaavaa on, että vain harvat suomalaiset lakimiehet mainitsevat matrikkelitiedoissaan toimistaan vuonna 1918.  Se ei ollut kunniaksi heille.   

Tulosta prosesseista voi kuvata ilmaisulla laillisuuden haaksirikko. Oikeudenkäyttö oli luonteeltaan poliittista. Muut kuin lainsäädännössä mainitut tekijät (poliittinen aktiivisuus ennen sotaa) vaikuttivat tuomioihin.   

Aikakauden mittapuiden mukainen (vuoden 1889 rikoslaki) tekorikosoikeus (rangaistus määrätään teon vakavuuden ja moitittavuuden mukaan) muuttui tekijärikosoikeudeksi, jossa olennaista oli syytetyn vaarallisen ja yhteiskunnan vastaisuuden arviointi. Tätä harkittaessa sotaa aikaisempi yhteiskunnallinen aktiivisuus työväen järjestöissä oli raskauttava asianhaara.  

Valtiorikosoikeuksissa lakia tulkittiin mielivaltaisesti ja rikosoikeuden periaatteista etääntyen. Maanpetosäännösten soveltaminen teki 1889 rikoslakia sovellettaessa mahdolliseksi kuolemanrangaistuksen käyttämisen.  On kuitenkin huomattava, että valtiorikosoikeuksien tuomitsemista 555 kuolemanrangaistuksesta vain noin 120 pantiin täytäntöön. Vuoden kokonaismenetyksissä (yli 36.600) määrä ei ollut suuri. 

Ylivoimaisesti eniten kuitenkin sovellettiin valtiopetosta koskevia säännöksiä, jotka johtivat pitkiin kuritushuonerangaistuksiin. Vähäisenkin osallisuus punaisten toimiin tulkittiin herkästi valtiopetokselliseksi. Tuomioihin liittyi myös kansalaisluottamuksen menettäminen. 

                                                                             * 

Kaiken kerrotun jälkeen on häkellyttävää, kuinka yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan pian linja muuttui Suomessa sodan jälkeen. Kuningashanke kaatui, kunnallinen demokratia käynnistyi jo vuoden 1918 lopulla, eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1919 ja tasavaltalainen hallitusmuoto säädettiin heinäkuussa (1919). K.J. Ståhlbergistä tuli ensimmäinen tasavallan presidentti. 

Eikä tässä kaikki. Demokraattisen oikeusvaltion perustaa turvasi myös riippumaton tuomioistuinlaitos, joka oli KKO:n ja KHO:n perustamisen kautta toteutettu jo syksyllä 1918. Ministerivastuulaki säädettiin 1922. Suomesta tuli ajan mittapuun mukainen oikeusvaltio. Tosin 1918 muutti aikaisemmin kaavailtu vallanjakoa. Kansanvaltaisuuden elementit heikkenivät ja tasavallan presidentin valtasoikeudet säädettiin erittäin vahvoiksi. 

Yhteiskuntasovun rakentamista ajatellen erityisen tärkeitä olivat myös maanjakolait (Lex-Kallio ja torpparivapautus) ja muu lainsäädäntö, jolla pyrittiin parantamaan yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olleiden asemaa. 

Mikä käänsi suunnan, kysytään usein? Varsinkin ulkomaalaiset kollegat pitävät suunnan muutosta suoranaisena ihmeenä. 

Muutoksen syyt olivat sekä maan sisällä että kansainvälisen poliittisen arkkitehtuurin muutoksissa. Suomen kansainvälinen maine oli kärsinyt vankileirien kurjuuden tultua ensin pohjoismaiden ja sitten laajemminkin ulkomaiden lehdistön tietoon. Saksan häviö maailmasodassa luhisti kuningashankkeen. Suunnan oli pakko muuttua, jotta nuori valtio saisi maailmansotien voittajavaltioiden hyväksynnän. Politiikan linja siirtyi näissä olosuhteissa kohti maltillista keskustaa 

Vaikka Espanjassa tilanne vuoden 1939 huhtikuussa sodan päätyttyä oli toinen, sielläkin samat voimat vaikuttivat kansalliseen politiikkaan. Niin kauan, kun Saksa oli voimissaan, ei sotilaskapinan voittoisan johtajan, Francon juuri tarvinnut piitata muun maailman mielipiteestä. Uusi valtio jakoi espanjalaiset kahtia ja hävinneisiin kohdistettiin ankaria rankaisutoimia. Puhdistus vietiin läpi koko yhteiskunnan. Tilanne kuitenkin muuttui, kun sotaonni kääntyi. 

 Maailmasodan häämöttävä lopputulos (Stalingradin taistelusta 1943 kevättalvella lähtien) vaikutti repression lieventämiseen.  Franco Espanja yritti näyttää maailmansodan voittajille ihmiskasvoisemmalta. ”Espanja oli katolinen, sosiaalinen ja demokraattinen oikeusvaltio”. Melkoinen eufemismi vuodelta 1945. Sen synnytti pelko siitä, että sodan voittajat pakottaisivat Espanjan demokratiaan. 

Demokraattinen oikeusvaltio joutui Suomessa kovalle koetukselle maailmansotien välisenä. Oikeudenkäyttö politisoitui ja demokratiaa rajoitettiin. Suomalainen yhteiskunta kesti demokratian kaventamisen vaatimukset paremmin kuin useimmat muut Euroopan maat. Lapuan liike kukistettiin. Laillisuusrintama voitti. Yhteiskunnallinen Integraatio eteni merkittävästi 1930-luvun lopulla maalaisliiton ja sosialidemokraattien punamultayhteistyön käynnistymisen myötä. 

 Mutta sovintoa vahvassa merkityksessä pystyttiin rakentamaan vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Suomesta tuli demokraatttinen oikeus- ja hyvinvointivaltio.  

Sovinto edellyttää aitoa demokratiaa, johon kuuluu mahdollisuus keskustelulla kipeistäkin asioista ja olla oikeassa tai väärässä ilman sanktioiden pelkoa.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Mitenköhän olisi käynyt, jos esim. 60-luvulla omaiset olisivat haastaneet sisällissodan aikaisesta murhasta käräjille? Murha ei vanhene koskaan.

Poliisilla ei tainnut olla lakiin perustuvaa oikeutta jättää murhaepäilyä tutkimatta, eikä oikeuslaitoksella oikeutta jättää niin vakavaa asiaa käsittelemättä. Onkohan kukaan näin tehnyt?

Käyttäjän pasianttila71 kuva
Pasi Anttila

Eikös presidentti säätänyt voittajille oikein armahduslain joka esti heidän syyttämisensä?

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Näin tapahtui, mutta olivatko valkoiset suojattuja lopun ikäänsä ja siten lain ulottumattomissa? Onko kyseistä armahduslakia koskaan kumottu? Silloin kun Suomi on allekirjoittanut kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, niin ilmeisesti silloinkin kyseinen armahduslaki on ollut voimassa.

Käyttäjän JuhaniNorbck kuva
Juhani Norbäck

"Tutkijan tehtävä ei sen oli esittää syytöksiä yhden tai toisen henkilön tai osapuolen toiminnasta. Jos näin tehdään, siirrytään tutkimuksellisen keskustelun ulkopuolelle."

Tämä lienee siinä Liukkosen "Hennalan naismurhat"-kirjassa unohdettu?

Käyttäjän JuhaniNorbck kuva
Juhani Norbäck

"Ja Väinö Linnakin on joutunut kritiikin maalitauluksi - joskin todella huonoin perustein. Linna ei ole tutkija, vaan kirjailija."

Tämä puolustus on Linnalle tänä keväänä esitetty jo usealta taholta. Eiköhän kuitenkin ole niin, että jos Linnan romaani jonkinlaisella "kansanäänestyksellä" on nostettu tarkaksi ja todenmukaiseksi kuvaukseksi historiallisista tapahtumista (tämän tietävät kaikki, jotka ovat keskustelleet jonkun Linnan kirjaan fanaattisesti uskovan kanssa), on se myös sitten sen mukaisesti arvioitava.
Arvon professori ei nyt ottane huomioon sitä, että nk. suuren yleisön historiakuvaan akateemisella historiantutkimuksella on vain rajallinen vaikutus. Siihen vaikuttavat suuressa määrin myös kirjat, elokuvat ym. populaarikulttuurin tuotteet. Siksi oli aivan oikein, että esimerkiksi Lehtinen & Volanen hieman ravistelivat Linnan pönkittämiä käsityksiä, jotka eivät kaikilta osin vastaa totuutta.

Vesa Kaitera

Länsivallat olivat nostaneet Suomen tikun nokkaan sen saksalaismielisyyden ja sisällissodan veristen jälkiselvittelyjen vuoksi. Jo yksistään siitä syystä punaisten riveissä taistelleille oli syksyllä 1918 järkevää myöntää armahdus, joka muutti kuolemantuomiot elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi ja lyhensi suuresti vankeustuomioiden pituutta. Lisäksi vankileireillä oli paljon päteviä ammattimiehiä, jotka oli syytä saada mahdolisimman nopeasti tuottavaan työhön koko yhteiskunnan edun nimissä. Tästähän Linnankin romaani mainitsee.

Mutta tuota armahduslakia ei olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada silloisessa "tynkäeduskunnassa" (siinä oli mukana vain yksi SDP:n kansnaedustaja) läpi, jollei tuossa samassa yhteydessä olisi myönnetty armahdus myös valkoisten puolella taistelleille. Se armahdus koski periaatteessa kaikkia rikoksia, jotka oli tehty ennen kuin laillinen järjestys oli saatu palautettua. Siis myös murhia. Sanotaanko niin, ettei voiton tuoneen hevosen suuhun katsottu. Koska armahdus oli myönnetty, niin sen piiriin kuuluvista murhista ei sen kummemmin tutkimuksia tehty saati syytteitä nostettu.

Käyttäjän PerttiRampanen kuva
Pertti Rampanen

Valtiorikosoikeuksien parustaminen nähdään yhä vasemmiston taholta kielteiseksi asiaksi. Jos kapinallisten tekoja olisi käsitelty tavanomaisissa oikeusasteissa olisivat oikeudenkäynnit venyneet ties mihin asti. Vankileirikuolemia olisi tullut moninverroin enemmän.

Se, että punakapinaan suurin syyllinen SDP sai jo vuoden 1918 puolella olla mukana kunnallisvaaleissa puolueena, ja sitten alkuvuodesta 1919 eduskuntavaaleissa, on kai ainutkertaista vallankumousten ja kapinoiden historiassa?
Kapinaan ryhtymistä voimakkaasti propagoinut työväen päälehtikin sai ilmestymisluvan jo kapinavuonna, tosin Suomen Sosialidemokraatin nimellä. Välillä ilmestyminen lopetettiin hetkeksi. Syynä kai yhäti liiallinen vallankumouspropaganda.

On syytä muistaa, että Suomi oli ennen sisällissotaa ehkäpä maailman demokraattisin, kansanvaltaisin maa valtiosäännöltään ja hallinnoltaan. Toki henkilökohtaisella tasolla oli monien kohdalla elinoloissa paljon parannettavaa. Ja näitä parannuksia eduskunta hyväksyikin ennen kapinaa. Ja olisi varmasti päättänyt lisää ilman väkivaltaa jatkossakin.

Käyttäjän JaakkoAalto1 kuva
Jaakko Aalto

Ehkäpä kyse onkin siitä, että Suomi palasi nopeasti sisällissotaa edeltäneelle poliittiselle linjalle. Muutenhan tätä nopeaa muutosta on vaikea selittää ja ymmärtää. Asiaa ehkä auttoi myös se, että kapinan aloittaneet jyrkän linjan johtajat livistivät Venäjälle ja jäljelle jäivät pääosin ne maltillisemmat johtajat. Jos sisällissodasta jotakin hyvää täytyy löytää, niin ehkä se, että sen ansiosta päästiin eroon näistä Otto Ville Kuusisista, Ali Aaltosista, Eero Haapalaisista ja kumppaneista.

Käyttäjän JuhaniNorbck kuva
Juhani Norbäck

"Hiukan kärjistäen sanottuna 1920-lukulainen ideologinen vapaussotatulkinta on palannut keskusteluun."

On aivan luonnollista, että se on palannut, sillä toisaalta myöskään vastapuolen ideologinen luokkataistelutulkinta ei ole keskustelusta mihinkään lähtenyt.

Käyttäjän jukkamikkola kuva
Jukka Mikkola

Tämän päivän Hesarissa on kaksi erittäin hyvää mielipidekirjoitusta Vapaussodasta. Professori Martti Häikiön kirjoitus on otsikoitu nimellä ”Toukokuu vuonna 1918 oli nopeiden päätösten aikaa” ja diplomi-insinööri Risto Paatelan kirjoitus on otsikoitu nimellä ”Vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota.” Molempien tekstit ovat täyttä asiaa.
Vasemmiston lanseeraama sana sisällissota on valitettavasti yleistynyt yleiseen käyttöön ja sillä häivytetään totuutta. Oikea nimi on Vapaussota. Hävitty sota olisi tiennyt puhdistuksineen Suomen tietä osaksi Neuvostoliittoa. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Stalin aloitti työnsä marraskuussa 1917 ja yritti saattaa sen loppuun marssioppaineen marraskuussa 1939. Tuloksetta.

Marsalkka Mannerheimin muistelmien I osan V luku on otsikoitu nimellä ”Vapaussota” ja sen alla lukee ”Tammikuusta toukokuuhun 1918.” Ehkä hän tiesi kaikkein parhaiten, mistä näissä taisteluissa oli oikeasti kysymys.

On ollut suuri onni suomalaisille, että meillä on ollut Mannerheimin tasoinen mies käytettävissä vaikeina aikoina Isänmaan palveluksessa. Suosittelen vilpittömästi Marsalkan muistelmien lukemista. Toinen hyvä kirjasarja on kenraali Erik Heinrichsin kirjat Mannerheim Suomen kohtaloissa osat I ja II. Mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Toimituksen poiminnat