Historian väärinkäyttöä Kataloniassa?

Historian painolastia nykyajassa on sanottu lyijynraskaaksi (Karl Marx). Tuo paino kuitenkin vaihtelee yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Voidaan puhua jatkuvuuden ja muutoksen elementtien voimasta nykyajassa.

Aivan fundamentaalinen kysymys kuuluu: kuinka paljon nykyisyyden ilmiöistä voimme selittää historian jatkuvuuksien kautta? Tällä kysymyksellä on myös vahva polittinen ulottuvuutensa: voidaanko nykyajan ongelmia selittää historiallisten vääryyksien jatkamiseksi tai toistuvatko vääryydet nykyajassa? Mikä on muuttunut ja miten?

Nämä pohdinnat ovat nousseet erityisen ajankohtaiseksi Katalonian itsenäistymispyrkimysten kautta. Itsenäisyyden puolustajat ovat ottaneet tarkoitushakuiset historiantulkinnat apuneuvokseen tavalla, joka saa yhä ongelmallisempia muotoja. Nämä tulkinnat liitetään uhriutumisen teemaan.

Separatistit ovat korostaneet Kataloniaa sortavan Espanja valtion jatkuvuutta myös Francon diktatuuriin jälkeen ja  demokraattisen perustuslain (1978) aikana. Espanjahan siirtyi diktatuurista demokratiaan kiihkeän ja jännitteisen, mutta lakisidonnaisen prosessin kautta. Sitä pidettiin yleisesti menestystarina. Siitä eteenpäin Espanjasta on tullut demokraattinen oikeusvaltio, jossa valtaa on hajautettu 17 autonomisella alueelle.

Unohtamatta demokratiavajeesta ympäri Eurooppaa aiheutuneita jännitteitä, on täysin valheellista sivuuttaa demokratian aikaiset yhteiskunnalliset muutokset Espanjassa. Demokratian vakiinnuttaminen on kukistanut ETAn terrorismin ja kansalaisten elintaso ja oikeudet ovat vahvistuneet ennen näkemättömästi.

Suorastaan häikäilemätöntä historian väärinkäyttöä on Francon 15.10.1940 teloituttaman Katalonian alueparlamentin puhemiehen Lluis Companysin nostaminen palvelemaan Puigdemontin propagandaa. Companys, radikaali tasavaltalaisen, julisti 1934 oikeiston vaalivoiton jälkeen Katalonian itsenäiseksi kansakunnaksi Espanjan valtiossa.  Oikeistohallitus vangitsi hänet, mutta kansanrintaman helmikuussa 1936 saavuttaman vaalivoiton jälkeen hänet vapautettiin ja hän palasi Katalonian alueparlamentin johtoon.

Francon (nationalistien) joukkojen voitettua sisällissodan (31.3.1939) ja luotua repressiivisen yhden sallitun puolueen diktatuurin, hän lähti maanpakoon Ranskaan, josta natsien liittolaiset luovuttivat hänet Espanjaan. Sotilastuomioistuin tuomitsi hänet pikaoikeudenkäynnissä sotilaskapinasta kuolemaan. Companys teloitettiin ampumalla.

Puigdemont tukijoukkoineen ei todellakaan ansaitse Companysta oman politiikkansa oikeuttajaksi. Sitä ei tietysti ansaitse Rajoykaan (hän ei ole tosin sitä yrittänytkään). Luonteva jatkumo Companysin politiikasta löytyisi sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja alueellista autonomiaa puolustavista poliittisista liikkeistä. Niitäkin löytyy nyky Espanjasta.

Olennaista on tajuta se, että nyky Espanja ei ole alueittensa väestöä sortava raaka diktatuuri. Poliittista toimintaa ei rajoiteta ja valheita ja vääristeltyä historian tulkintojakin voi rauhassa esittää oman asiansa edistämiseksi.

 

Jukka Kekkonen

JukkaKekkonen

Ehdolla eduskuntavaaleissa

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.
Profiilikuva © Soppakanuuna(Wikimedia)

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu